1950-luvulla Japanilainen liikemies Kunizu Matsuo, joka oli Matsuo Entertainment Company:n toimitusjohtaja, vieraili Yhdysvalloissa. Hänen matkansa aikana hän vieraili myös siihen aikaan uudessa Disneylandissa, Anaheimissa ja hän oli erittäin vaikuttunut huvipuistosta. Hän halusi tuoda Disneylandin myös Japaniin. Myöhemmin hän tapasi itse Walt Disneyn ja he neuvottelivat Disneylandin perustamisesta Naraan, Japaniin. Matsuo myös keskusteli rakennusinsinöörien kanssa, hän halusi heidän rakentavan japanilais-version Disneylandista. Kuitenkin, myöhemmin jo puiston rakentamisen loppuvaiheessa Matsuo:lla sekä Disney:llä oli erimielisyyksiä sopimusmaksuista liittyen tunnettuihin Disney:n hahmoihin. Näin ollen MEC (Matsuo Entertainmet Company) hylkäsi idean Nara Disneylandista ja hän päättikin luoda omat maskottinsa sekä tavaramerkkinsä. Puistosta ei siis tullutkaan Disneyland, vaikka ulkonäöllisesti siltä näyttääkin.
Nara Dreamland oli Disneylandin innoittama huvipuisto lähellä Naraa, Japanissa. Puistoavattiin 1.heinäkuuta vuonna 1961. Puiston sisäänkäynti oli lähes identtinen Disneylandin kanssa, mukaanlukien juna-asema, U.S.A pääkatu ja tunnettu Prinsessan linna. Puistossa oli myös Matterhorn-tyylinen vuori, jonka sisältä lähti Bobsleigh-kelkkarata. Nara Dreamlandista löytyi Autopia sekä yksiraide-juna, kuten Disneylandissa. Puistolla oli omat maskotit nimeltään Ran-chan ja Dori-chan, kaksi lasta jotka olivat pukeutuneet "buckingham-palatsin"-vartijoiksi. Puiston laidalla oli myös hotelli. Parhaimpina vuosina puistossa kävi jopa 1,6 miljoonaa kävijää vuodessa. Asiakkaat olivat innoissaan saadessaan "palan Amerikkaa" Japaniin, koska kaikilla ei ollut varaa matkustaa Yhdysvaltoihin.
Vanhoina hyvinä aikoina, kun puisto oli vielä auki
Puiston muita vetonauloja:
*Aska-puinen vuoristorata, joka saanut vaikutteita Coney Islandin Cyclone-radasta
*Screwcoaster-teräksinen vuoristorata
*Fantasy-vuoristorata
*Jungle-cruise
*tukkijoki
*vesipuisto-alue
Oikea Disneyland tuli sittenkin Japaniin
Vuonna 1979 eräs toinen yritys kävi jälleen keskusteluja Disney:n kanssa. He pääsivät sopimukseen ja avasivat Disneylandin Tokioon vuonna 1983. Tämän jälkeen Nara Dreamlandin kävijämäärät alkoivat pikkuhiljaa hiipumaan. Ihmiset halusivat mielummin käydä oikeassa Disneylandissä, kuin Disneyland kopiossa. Vuonna 2001 avattiin Tokio DisneySea, Tokio Disneylandin viereen.
Vain 40 kilometrin päähän Nara Dreamlandista avattiin Universal Studios Japan. Se avattiin maaliskuussa 2001. Näihin aikoihin Nara Dreamlandissa kävi vuosittain enää 400 000 kävijää. Loppujen lopuksi Nara Dreamland joutui sulkemaan ovensa 10.lokakuuta vuonna 2006. Laitteet olisi voitu myydä ja puistoalue oltaisiin voitu vuokrata eteenpäin, mutta mitään sellaista ei tyhty. Puisto hylättiin laitteineen päivineen 10 vuodeksi. Jopa tuolit sekä kahvinkeittimet jäivät ravintoloihin lojumaan.
Puistosta tulikin todella suosittu hylätyksi tulemisen jälkeen. Monet "seikkailijat" halusivat kokea jännityksen hetkiä löytämällä puiston aidasta kohtia, mistä pääsisi sisään sekä koittamalla liikkua puistossa, niin ettei kukaan huomaa. Puistossa on siis vartiointi ja sielä käyminen on rangaistavaa, jos jää kiinni, saa sakot. Vuosina 2007-2010 puisto oli vielä hyvässä kunnossa ja graffitteja ei ollut juurikaan yhtään, sillon Nara Dreamland ei vielä ollut monien tiedossa. Sana kuitenkin hylätystä puistosta levisi ja kuvia päätyi nettiin ja ihmisten kiinnostus heräsi. Lopulta nuorisoa tuli puistoon hajottamaan paikkoja ja piirtelemään ympäriinsä. Puistoon tuli väkeä jopa muualta kuin Japanista. Yllättävän paljon porukkaa sinne on silti päässyt livahtamaan vartioinnista huolimatta. Vartijat eivät ole paikalla koko aikaa, mutta tekevät puistoon satunnaisia käyntejä. Nara Dreamlandin lähistöllä asuvat ihmiset pitävät puistoa tarkasti silmällä ja soittavat heti poliiseille jos näkevät puistossa liikettä. Paikalliset asukkaat eivät ymmärrä mikä puistossa kiehtoo.
Pääkadulla ei enää näy nauravia lapsia
Lipunmyyntikojun sisällä näyttää tältä
Täältä sai joskus maittavia hampurilais-aterioita
Kaunis karuselli vailla käyttäjiä
Prinsessan linna
Laitteen ohjauskoppi
Flashdance-laite puskien ympäröimänä
Mustekala-tyyppinen laite
Screwcoaster-vuoristorata
Ruoste valtaamassa laitteita
Aska-vuoristorata
Puiston keskellä oleva suuri suihkulähde ruostui ajan saatossa
Kaunis kuva hylätystä puistosta
Screwcoasterin vaunut jätettiin telakalle lojumaan
Vesiliukumäkiä allasalueella
Sadat aurinkotuolit jätetty haurastumaan
Puiston nykytilanne
Nara Dreamland oli hylättynä aikalailla tasan 10 vuotta. Lokakuussa vuonna 2016 puistoa alettiin purkamaan. Vain kahdessa viikossa purkaustiimi kerkesi repiä Aska-vuoristoradan maantasalle sekä hävittivät Screwcoasterin. Myös yksiraiteinen junarata oltiin revitty pois. Purkauksen oli tarkoitus kestää 14 kuukautta, mutta jos purkaus jatkuu samaan tahtiin, ei Nara Dreamlandista ole tämän vuoden loppuun mennessä paljoa jäljellä.
Nara Dreamland oli ensimmäinen hylätty huvipuisto mikä mua alkoi kiinnostamaan ja ajattelinkin joskus että tahtoisin mennä käymään sielä...vaikken siis aitojen sisäpuolelle olisi mennytkään, niin olisin silti halunnut päästä kurkkimaan aidan läpi. Tämä paikka kiehtoo minua paljon ja siksi harmittaa tosi kovaa että sitä on nyt ruvettu purkamaan maantasalle.
Surullinen näky, puistosta ei ole pian mitään jäljellä
Hieno pääsisäänkäynti revitty auki
ilmakuva alueesta
Puiston koordinaatit kartalla: 34° 42′ 0″ N, 135° 49′ 27″ E
Vuonna 1969 Itä-Berliiniin avattiin dinosaurus-huvipuisto nimeltä Kulturpark Plänterwald. Berliinin muurin kaatuessa vuonna 1989 huvipuiston osti Witten perhe, joka muutti puiston nimen Spreeparkiksi.
Huvipuistossa kävi tuolloin jopa 1,5 miljoonaa kävijää vuosittain.
Puiston omistaja Norbert Witte uudisti puistoa monesti, lisäten sinne Englantilais-tyylisen kylän sekä useita vesialueita. Berliiniläisten ja poliisien tietämättä Norbert oli sekaantunut kokaiinin salakuljetukseen. Witte salakuljetti kokaiinia huvipuistolaitteiden lähetysten mukana Perun ja Saksan välillä.
Puiston kartta
Norbert Witten rikollisten puuhien sekä puiston kävijämäärien laskun vuoksi puisto jouduttiin sulkemaan marraskuussa 2001. Robert Witte muutti perheineen Peruun ja vei Spreeparkista 6 laitetta mukanaan, joiden avulla avasi uuden huvipuiston Perun pääkaupunkiin Limaan. Loput laitteet jäivät niille sijoilleen Spreeparkkiin.
Puisto on ollut tyhjillään jo 14 vuotta. Sieltä löytyy edelleen täysikokoinen dinosaurus, kaatunut Tyrannosaurus, kuten myös vanha vuoristorata, joka näyttää menevän suoraan vesikauhuisen eläimen suuhun.
Huvipuistoa on yritetty myydä, mutta sille ei ole löytynyt sellaista ostajaa, joka saisi sen jälleen eloon. Huvipuistolla on rasitteena sopimus, jonka mukaan alue on pidettävä huvipuistona vuoteen 2061 saakka. Vuodesta 2011 alueelle tehtiin opastettuja kierroksia, mutta sekin loppu lyhyeen, sillä Berliinin kaupunki osti Spreeparkin vuonna 2014 ja sen jälkeen opastetut kierrokset lopetettiin. Ilmeisesti nuoriso ei ollut tästä mielissään, sillä puistoa yritettiin polttaa elokuussa 2014. Palo kerkesi tuhoamaan osan laitteista ennenkuin se saatiin taltutettua.
Puistossa on kuvattu elokuvaa nimeltä "Hanna".
Tukkijoki
"tukit" lojuu vieläkin siellä minne ne jäivät vuonna 2001
Aikoinaan menestynyt kioski on rapistunut ajan saatossa
Bodominjärven murhat ovat yksi Suomen tunnetuimmista rikoksista. Asia sai aikoinaan paljon julkisuutta ja edelleen siitä kirjoitellaan lehtiin. Suurin syy miksi asiaa edelleen kaivellaan on se, ettei tekijästä ole varmuutta.
Bodominjärvi
Lauantaina 4. kesäkuuta vuonna 1960 neljä nuorta, 15-vuotiaat Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotiaat Seppo Antero Boisman ja Nils Wilhelm Gustafsson, lähtivät telttailemaan Espoon Högnäsiin Bodominjärvelle. He pystyttivät telttansa Bodominjärven etelärannalle, lähelle Oittaan kartanon maita. Seurustelua ja hauskanpitoa kesti yömyöhään saakka ennenkuin nuoret menivät nukkumaan. Aamuyöstä pojat heräsivät ja päättivät lähteä ongelle tyttöjen vielä nukkuessa. Palasivat kuitenkin hetken päästä takaisin telttaan nukkumaan, sillä kalaonnea ei ollut.
Murhaaja iski aikaisin sunnuntai-aamuna, uhrien nukkuessa. Teltan narut oli katkaistu, jolloin teltta romahti nukkujien päälle muodostaen heille ansan. Puollustautumiseen tai pakoon ei ollut mahdollisuutta. Teko oli tapahtunut nopeasti, sillä kukaan ei ollut kuullut huutoja tai muutakaan ääniä. Surmavälineenä oli ollut puukko sekä kivi. Uhrit ja romahtanut teltta löydettiin sunnuntaina aamupäivällä, kun niemeen alkoi saapua uimareita. Puolitajuton Gustafsson vietiin sairaalaan ja tapahtuman vakavuuden selvittyä paikalle saapui runsaasti poliiseja ja kalustoa. Samana päivänä järjestettiin ratsioita tekijöiden tavoittamiseksi, sekä kaikkien aikojen suurin maastoharavointi. Murhaajaa ei saatu kiinni,
Kaikki neljä saivat pään seudulle tylppiä iskuvammoja. Lisäki Boismania ja Björklundia puukotettiin, jälkimmäistä yli 10 kertaa. Boismanin, Mäen sekä Björklundin ensisijaisena kuolinsyynä pidetään kallonmurtumaa ja sen seurauksena syntynyttä aivojen ruhjevammaa. Gustafssonilla, ainoalla henkiijääneellä, oli mm. useita murtumia kallon alueella. Häntä oli ilmeisesti lyöty kivellä leukaan ja takaraivoon.
tämä teltta on samalla paikalla kuin surmateltta oli 4-5.6.1960
Tutkimuksia
Murha-asetta ei löytynyt teltan läheisyydestä. Uhreilta katosi myös runsaasti tavaroita, joiden olinpaikka on vieläkin epäselvää. Gustafsson kertoi ettei muista mitään sen jälkeen kun meni aamuyöllä takaisin nukkumaan. Bodominjärven seudulla liikkuneista saatiin hurjasti silminnäkijöiden havaintoja. Nuori kalastajapoika, Olavi Kivilahti kertoi poliiseille että oli ollut järvellä kalassa aamuyöllä ja väitti nähneensä 50 metrin päästä teltasta vaaleahiuksisen miehen, jolla oli ollut vaalea paita, mutta koska Olavi oli likinäköinen, ei voitu olla varmoja oliko hänen näkemänsä mies ollut 50 metrin pääässä teltasta (vaiko kauempana). Loppujen lopuksi vaaleasta miehestä tuli noin 50 havaintoa. Siltikään yhtään pidätystä ei saatu tehtyä. Kun tutkimukset alkoivat junnaamaan paikoillaan eikä murhaajaa löytynyt, poliisit käyttivät epätavallisia metodeja tämän etsimiseksi. Gustafsson sekä kalastajapoika Olavi hypnotisoitiin eri aikoihin ja molemmat antoivat yksityiskohtaisen kuvauksen vaaleahiuksisesta miehestä. Miehestä tehtiin kuvauksien perusteella piirros, mutta kyseistä henkilöä ei koskaan tavoitettu.
Miehen tuntomerkit olivat: ikä 20-30 vuotta, pituus 173-174cm, vartalo: tavallinen (tukevemapi kuin Gustafsson itse), kasvot: pyöreähköt, hiukset: vaaleat, pitkät ja taaksepäin kammatut, huulet: paksuhkot, leuka: voimakas, korvat: tavalliset, ei ulkonevat, kaula: lyhyt, hampaat: valkoiset, kädet: paksut, isot sormet, iho: punaiset posket, erityistuntomerkkejä: kasvoissa finnejä, vaatetus: ruudullinen tumma pusero, jossa pienet mustat napit ja pusero napitettu ylös asti, puserossa montaa väriä, ainakin vihreetä ja mustaa.
Murhatutkinta eli pitkään hiljaiseloa, mutta vuosien mittaan tapaukseen liitettiin muutama kestoepäilty.
Poliisit etsivät järvestä surma-asetta kesäkuussa 1960
Epäiltyjä henkilöitä
Pentti Soininen (1945-1969) oli useista omaisuus- ja väkivaltarikoksista tuomittu laitosmies. Hän tunnusti 24-vuotiaana Kuopion Läänivankilassa tehneensä Bodominjärven veriteot, mutta hänen tunnustukselleen ei annettu paljoa painoarvoa. Luonteeltaan Soininen oli psykopaatti ja saattoi toimia arvaamattomasti, varsinkin alkoholin ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Soinisen pitkä rikosrekisteri sisälsi varkauksia, pahoinpitelyitä ja ryöstöjä. Soininen hirttäytyi Toijalan asemalla vankikuljetuksen tauolla vuonna 1969.
Karl Valdemar Gyllström (1909-1969) oli yksi kestoepäilyistä. Hän piti Oittaalla kioskia ja hänen tiedettiin vihaavan telttailijoita sekä käyttäytyvän agressiivisesti. Kioskimiehenä tunnettu Gyllström hukuttautui Bodominjärveen vuonna 1969. Hänen kerrotaan tunnustaneen veriteot juovuspäissään naapureilleen sanoilla "Minä ne tapoin". Gyllströmin on kerrottu mm. täyttäneensä kotipihansa kaivon muutama päivä murhien jälkeen. Talo ja pihamaa tutkittiin, mutta mitään ei löytynyt. Kioskimiehen vävy väittää olevansa varma, että murha-ase on täytetyssä kaivossa. Poliisin mukaan Gyllströmillä oli murhayölle alibi, jonka oli antanut hänen vaimonsa. Alibin antanut vaimo kuitenkin kertoi ennen kuolemaansa, että hänen miehensä uhkasi tappaa tämän, jos kertoisi totuuden.
Hans Assmann (1923-1998) oli saksalaissyntyinen mies, jota pidettiin myös yhtenä vahvana epäiltynä Bodominjärven murhiin. Hänet tuotiin 6.kesäkuuta 1960 Helsingin kirurgiseen sairaalaan erikoisesti käyttäytyvänä. Ihmetystä herätti myös potilaan epäsiisti olemus, hänen kynnenalusensa olivat mustat ja vaatteet olivat likaiset ja täynnä veritahroja. Assmann valehteli sairaalan henkilökunnalle syyn nuhjuiseen olemukseensa, mutta asuintietojaan hän ei valehdellut. Assmann teeskenteli sairaalassa tajutonta sekä oli hermostunut ja agressiivinen, Assmann muistutti vaatetusta myöden kuvausta vaaleasta miehestä. Kun uutisissa kerrottiin etsintäkuulutetun tuntomerkkejä, hän leikkautti vaaleat hiuksensa lyhyeksi. Assmann asui viiden kilometrin päästä Espoon Bodomista, josta oli vain lyhyt matka Bodominjärven rantaan.
Sairaalan henkilökunta oli vakuuttunut Assamannin syyllisyydestä. Poliisi kävi jututtamassa Assmannia vain pikaisesti, eivätkä edes tutkineet hänen verisiä vaatteitaan.
Assmann sopi erittäin hyvin Nils Gustafssonin ja Olavi Kivilahden hypnoosissa myöhemmin antamiin murhaajan tuntomerkkeihin. Poliisin mukaan Assmannilla oli kuitenkin täydellinen alibi, jota arkaluontoisuudensa vuoksi ei ollut annettu julkisuuteen. Keskusrikospoliisin Assmannia koskevat asiakirjat tulivat julkisiksi vuonna 2005. Poliisin mukaan Assmann oli ollut surmayön naisystävänsä alivuokralaisasunnossa ja tämän vuokraisäntä ja -emäntä näkivät hänet aamiaispöydässä. Asiakirjat vahvistavat, että Hans Assmann, tuolloin 36, yöpyi surmayön naisystävänsä kanssa naisystävän sisaren ja tämän miehen asunnossa Helsingissä. Assmannilla oli ollut tämä avioliiton ulkopuolinen suhde jo vuosia. Assman nukkui 33-vuotiaan naisystävänsä kanssa samassa vuoteessa. Ovi toisen pariskunnan huoneeseen oli koko yön auki eikä Assmann paikalla olleiden mukaan voinut poistua huomaamatta. Sisarenmies heräsi aamuvirkkuna jo kello 6 ja Assmann herätettiin kahville kello 9. Surmat oli tuolloin jo tehty Bodomilla ja ensimmäiset ohikulkijat olivat nähneet kaadetun teltan. Vuokraisäntäpari oli kuitenkin naisystävän sisar ja tämän mies, joten he olivat Assmannin lähipiiriä ja saattoivat suojella tätä.
Nils Gustafsson joka oli telttaretkeltä ainoa eloonjäänyt, pidätettiin yllättäen epäiltynä murhista 44 vuoden kuluttua, vuonna 2004. Tutkimukset ja oikeudenkäynti saivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Nils Gustafsson sai vapauttavan tuomion käräjäoikeudessa seuraavana vuonna. Syyttäjät eivät valittaneet tuomiosta hovioikeuteen, joten käräjäoikeuden päätös sai lainvoiman.
Surmateltta pystytettynä oikeussalissa
Jälkipuintia
Keskusrikospoliisi ilmoitti lokakuussa 2004, että teltasta otettujen verinäytteiden analyysi tukee niitä tietoja, joita poliisilla on epäillyn, Nils Gustafssonin osuudesta murhaan. Vangitsemisen aikoihin poliisi kertoi myös, että nykyisin tunnettu DNA-tekniikka, jota ei vielä vuonna 1960 ollut käytettävissä, oli tuonut esiin merkittäviä uusia seikkoja asiassa. Seuranneessa oikeuskäsittelyssä ei kuitenkaan veri- tai DNA-näytteistä saatu mitään oleellista uutta näyttöä sen enempää Gustafssonin puolesta kuin häntä vastaankaan.
Gustafssonin kanta on johdonmukaisesti aina tapahtumista lähtien ollut, ettei hänellä ole mitään muistikuvia niistä. Hänen näkemyksensä mukaan häneen kohdistunut pahoinpitely aiheutti aivovaurion, josta seurasi muistinmenetys. Kysymys siitä, oliko Gustafssonin kalloon todellakin kohdistunut riittävän voimakasta iskua aiheuttamaan muistinmenetyksen, oli keskeisesti esillä oikeudessa. Syyttäjät pyrkivät vähättelemään Gustafssonille aiheutuneita vaurioita ja väittivät hänen liioitelleen vammojaan.
Oikeudenkäynti vuonna 2005
Syyttäjien mukaan Seppo Boisman ja Nils Gustafsson olivat alkoholia nautittuaan riitautuneet. Lisäksi syyttäjät väittivät, että Irmeli Björklund olisi torjunut Gustafssonin seksuaalisen lähentely-yrityksen, minkä seurauksena Gustafsson olisi suuttunut menettäen täysin itsehillintänsä. Väite on yhteydessä siihen, että Björklundin ruumista oli lyöty lääkärintodistusten mukaan viisitoista kertaa – oletettavasti puukolla.
Espoon käräjäoikeudessa 8. kesäkuuta 2005 vireille tulleessa ja 4. elokuuta 2005 alkaneessa oikeudenkäynnissä syyttäjät vaativat Gustafssonille elinkautista vankeusrangaistusta kolmesta murhasta. Gustafsson kiisti syytteen ja vaati sen hylkäämistä.
Käräjäoikeuden puheenjohtajana toimi Heikki Mikkola, toinen lainoppinut jäsen oli käräjätuomari Juha Lehto ja lisäksi kokoonpanossa oli neljä lautamiesjäsentä. Käräjäoikeus toimi siis jutun merkityksellisyyteen nähden luonnollisessa maksimikokoonpanossa. Syyttäjinä jutussa toimivat johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström ja kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto. Gustafssonia puolustivat asianajajat Riitta Leppiniemi ja Heikki Uotila. Jutussa oli yksitoista asianomistajaa, joista kuusi yhtyi syytteeseen ja vaati Gustafssonille rangaistusta. Asianomistajien avustajana oli asianajaja Heikki Lampela.
Oikeudenkäynti oli mittava. Esitutkinta-aineisto oli laaja ja sisälsi kymmeniä rikoslaboratorion verenjälki- ja DNA-jälkilausuntoja. Oikeussaliin pystytettiin nuorten tapahtuman aikana käyttämä, veren tahrima teltta. Oikeus suoritti erittäin poikkeuksellisesti katselmuksen paikan päällä maastossa, jonka ajaksi poliisi eristi alueen. Kolmea eri professoritason lääkäriä kuultiin todistajina Gustafssonin saamien vammojen laadusta.
Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet ja muut asiassa esitetyt vaatimukset 7. lokakuuta 2005 antamallaan tuomiolla. Käräjäoikeuden mukaan mikään ei osoittanut, että Gustafsson olisi syyllistynyt tekoon. Päätöksessä tyrmättiin syyttäjien esittämä teoria Gustafssonin mustasukkaisuudesta, eikä näyttö edes kokonaisuudessaan osoittanut häntä syylliseksi. Lisäksi ulkopuolinen silminnäkijähavainto puhui ulkopuolisen tekijän puolesta.
Oikeusoppineet kehuivat Bodom-tuomion perusteluja ja arvelivat, että selkeä tuomio saattaa vaikuttaa syyttäjän arvioon siitä, kannattaako tuomiosta valittaa hovioikeuteen. Käräjäoikeuden yksimielisestä päätöksestä ei valitettu, joten se tuli lainvoimaiseksi.
Ehkä eniten huomiota sai kuitenkin keskusrikospoliisin tutkijan todistus. Hän tuli kuultavaksi oikeuteen todistajana ja kertoi – vastoin kaikkea esitutkintamateriaaliin virallisesti merkittyä – että Gustafsson olisi tultuaan vangituksi ja selliosastolle mennessään sanonut ”tehty mitä tehty, viisitoista vuotta tuli”, minkä tutkija ilmoitti käräjäoikeudessa käsittävänsä surmatekojen tunnustukseksi.
Gustafssonin mukaan hän itse ei muistanut sanoneensa tutkijan väittämällä tavalla ja että jos näin on tapahtunut, kysymys on voinut olla huulenheitosta.
Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että tutkijan kertoman lausunnon tarkka sisältö ja asiayhteys jäi selvittämättä.
Gustafsson haki korvausta vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamista kärsimyksistä. Valtio olisi myöntynyt 19 200 euron korvauksiin. Valtion ja Gustafssonin välillä käydyissä neuvotteluissa osapuolet pääsivät yksimielisyyteen 44 900 euron korvauksesta
Suomen yksi kuuluisimmista murhamysteereistä on Kokemäellä 1960-luvulla tapahtunut "uunisurma". Uunisurman uhri oli 33-vuotias Hilkka Hillevi Saarinen. Henkirikoksen tekijä ei koskaan virallisesti selvinnyt, vaikka aviomiestäPentti Frans Olavi Saarista kohtaan olikin vahvoja epäilyjä.
Taustatietoa
Viisilapsinen perhe asui Krootilassa, Kokemäellä. Puolisoiden välit olivat riitaisat ja mies pahoinpiteli vaimoaan useasti, varsinkin humalassa. Erään kerran mies löi vaimoaan haarukalla käteen, koska miehen mielestä vaimo söi liian sikamaisesti. Toisen kerran hän raahasi vaimoaan kädestä ympäri tuvan lattiaa ja lopuksi painoi vaimonsa pään ämpäriin, joka oli täynnä lasten ulosteita ja ruuan tähteitä. Hilkka kävi salaa naapureilleen kertomassa miehen sadistisista teoista häntä kohtaan.
Ilmeisesti naapurit kertoivat asioista eteenpäin, sillä 11 avioliittovuoden jälkeen, vuonna 1958 sosiaalilautakunta puuttui perheen asioihin ja sijoitti lapset eri perheisiin. Perheen vanhin lapsi, poika nimeltä Lauri, tuli viettämään vuoden 1960 joulua kotiinsa luokkatoverinsa kanssa. He saapuivat yhtä päivää aikaisemmin, kuin olivat ilmoittaneet. Isä siivoili hämärässä keittiössä leivinuunia ja äitiä ei näkynyt missään. Kun Lauri ihmetteli missä äiti on, isä vastasi, että äiti oli lähtenyt jonnekkin hänen nukkuessaan.
Uunisurma-talo
Hilkan katoaminen
Poikien saapuessa taloon heidän huomio keskittyi outoon tilanteeseen. Talon ulko-ovi ei ollut lukossa, joten pojat menivät sisälle ja avasivat eteisen oven. Tällöin isä avasi eteisessä olevan keittiön oven sisäpuolelta sekä esti pojilta kulun asettumalla keittiön ovensuuhun. Samalla hän tuli itse eteiseen ja lukitsi keittiön oven perässään. Isä vaikutti yllättyneeltä poikien yllättävästä saapumisesta, koska odotti heitä saapuvaksi vasta seuraavana päivänä.
Myöhemmin samana päivänä, pimeän aikaan, pojat kävivät isän kanssa hakemassa keittiön takana olevasta äidin huoneesta lisää petivaatteita. Lauri ihmetteli pimeää keittiötä ja kysyi miksei valot ole päällä, Isä sanoi keittiön lampun olevan rikki. Pojat kuitenkin näkivät hämärässä että kaikki vuosien aikana leivinuunin päälle kerääntyneet tavarat olivat pitkin keittiön lattiaa. Isä kertoi että oli siivoillut keittiötä päivällä, ennen poikien saapumista. Pojat pistivät myös merkille, että isän toisen käden rystyset olivat vereslihalla.
Isä seuraili poikia tarkasti ja vaikutti hermostuneelle. Tämän vuoksi Laurin luokkatoveri lähtikin jo parin päivän päästä takaisin kotiinsa. Päivät kuluivat eikä äitiä kuulunut takaisin kotiin. Laurikin joutui lopulta palaamaan takaisin sen hetkisen perheensä luo. Isä jatkoi asusteluaan talossa.
Vuosien kuluessa Lauri kävi kotonaan viipyen aina muutaman päivän kerrallaan. Poika tarkkaili mahdollisia muutoksia talossa ja sen ympäristössä. Hän tarkasti kellarin sekä vähän matkan päässä olleen huussin lähimaastoineen.Vähitellen Laurille alkoi tulla epäilys ettei hänen äitinsä olisi enää elossa. Maaston tutkimisen jälkeen hän päätti tutkia itse päärakennuksen lankkulattiat, laajan vinttitilan sekä talon kivijalan tarkasti taskulampun avulla. Lopuksi hän tunnusteli uunin seinämiä ja huomasi niissä muutoksia.
Vuonna 1966 Lauri päätti lähettää poliiseille kirjeen missä hän kertoi epäilevänsä, että hänen isällään on jotain tekemistä äidin katoamisen kanssa. Samassa kirjeessä hän kertoi myös epäilevänsä että heidän kotonaan ollutta leivinuunia oltiin kenties avattu ja muurattu uudelleen kiinni. Poliisit jättivät kirjeen huomioimatta.
Tutkinta käynnistyy
Vuonna 1972 uudet tutkijat saivat tehtäväkseen käydä vanhoja selvittämättömiä tapauksia läpi ja Laurin kirje tuli vastaan. He päättivät ottaa häneen yhteyttä kirjeen muodossa. Lauri sai samalla lukea tapaukseen liittyvää kuulusteluaineistoa. Niissä liikkui paljon paikkakuntalaisten keksimiä huhuja mutta samalla tarinat antoi vahvistuksen sille, että hänen epäilyissä voisi olla aihetta tarkemmille tutkimuksille.
Hilkan nimipäivänä, 27.marraskuuta 1972, 12 vuotta Hilkan katoamisen jälkeen Turun lääniosaston komisario Gunnar Kivelä saapui avustajien (muita poliiseja ja muurari) kanssa Saaristen talolle, mukanaan asiakirja, joka valtuutti heidät purkamaan keittiössä olevan leivinuunin. Pentti Saarinen siirrettiin poliisiasemalle, ennenkuin leivinuunia alettiin purkamaan. Metrin syvyydestä paljastui muumioitunut naisen pää. Kun he kaivoivat lisää tuli esiin jalkaterä ja lopulta koko ruumis. Ruumis kuljettiin Poriin ja seuraavana päivänä Lauri kävi tunnistamassa ruumiin, se osoittautui Hilkka Saariseksi, eli hänen äidikseen. Pentti Saarinen totesi kuulusteluissa ettei tiedä kuinka hänen vaimonsa on päätynyt heidän leivinuuniin.
Virallisessa raportissa ollut piirros
Leivinuuni avattuna
Oikeudenkäynti
Tapausta käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa. Aviomies Pentti Saarinen ei halunnut puolustusasianajajaa, mutta hänelle lopulta määrättiin sellainen, koska ei pystynyt yksin valvomaan etuaan ja oikeuttaan. Koko oikeusprosessin ajan Pentti kielsi häneen kohdistuvat syytteet. Hän väitti että romanit olivat tunkeutuneet heidän taloonsa joulun alla 1960, mutta teoria hylättiin heti alkuunsa.
Lukuisat todistajat kertoivat oikeudessa kuinka Hilkka oli hengenhädässä valittanut kuinka hänen miehensä pahoinpitelee häntä ja että oli joutunut käymään lääkärissä lukuisia kertoja vammojensa vuoksi. Syyttäjän mielestä tämä oli paras todiste miestä vastaan. Eräs tärkeä todiste jätettiin huomioimatta; mies oli lainannut huhti-joulukuun aikana (1960) 75kpl rikosromaania, jotka käsittelivät erilaisia murhia.
Kokemäen kihlakunnanoikeus katsoi, ettei aviomies tahallaan aiheuttanut Hilkka Saarisen kuolemaa ja tuomitsi hänet 8 vuodeksi vankilaan törkeästä pahoinpitelystä. Siitä mies ehti istua vain vuoden, sillä Turun hovioikeus ja korkein oikeus vapauttivat hänet perustelemalla, ettei Hilkan kuolinsyytä tai surmatapaa saatu selville eikä kuolemantuottamuksesta voitu enää tuomita 12 vuoden jälkeen. Pentti Saarinen palasi takaisin tyhjillään olleeseen taloon, joka oli jo hyvää vauhtia rapistumassa, ja asui sielä yksin 1.8.1986 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Asumattomaksi jäänyt talo purettiin lopulta maalikuussa 2015.
Tapaus on merkitty poliisin tietoihin selvittämättömänä rikoksena.
Talo miehen kuoleman jälkeen, oli siis hylättynä 1986-2015
Talon ulkopuolella oli kasa leivinuunista purettua tiiltä
Okpo Land sijaitsi Okpo-dong kaupungin laitamilla, Etelä Koreassa. Se oli 1990-luvun suosituin huvipuisto koko Aasiassa. Koska Okpo Land oli ainut huvipuisto koko Etelä-Korean saarella, nautti se täysin siemauksin suosiostaan. Puisto houkutteli kävijöitä ympäri maailman siihen aikaan suosittujen laitteiden vuoksi, kuten vuoristorata, sähköautot, maailmanpyörä ja viikinkilaiva.
Puiston suosio kuitenkin alkoi hiipumaan -90-luvun loppupuolella. Eräänä päivänä puistossa tapahtui onnettomuus ja 1 ihminen sai surmansa ankkajunassa, kun vaunu suistui raiteiltaan ja putosi maahan. Muut samassa vaunussa olleet loukkaantuivat vakavasti. Puiston omistaja ei koskaan pahoitellut asiaa, eikä kertonut mitä tapahtui. Surevat vanhemmat jäivät ilman vastauksia.
Asia kuitenkin unohdettiin ja puisto jatkoi normaalisti toimintaansa, mukaan lukien ankkajuna.
Vuoristorata
Joitakin vuosia myöhemmin tapahtui jälleen onnettomuus ja ankkajuna vaati toisen uhrinsa. Tällä kertaa vaunu hyppäsi pois raiteelta ja jäi roikkumaan väärinpäin raiteiden reunoille. Nuori tyttö lensi irti kovan tömähdyksen vuoksi, tippui alhaalla olevalle jalkakäytävälle ja kuoli. Okpo Land sulki ovensa normaalisti sinä iltana, eikä enää koskaan niitä avannut.
Tämän jälkeen omistaja katosi mystisesti. Laitteet, rakennukset, altaat - kaikki jätettiin niinkuin ne olivat olleet viimeisenä aukiolopäivänään. Jopa kaatunut vaunu jätettiin raiteiden reunoille roikkumaan. Ja siellä se roikkuikin, 12 vuotta.
Vuosien saatossa luonto otti puistossa vallan ja paikat rapistuivat pahasti.
puistossa oli myös uima-allas
pääsylippu
Tietysti viikinkilaiva löytyi myös
Tässä on se pahamaineinen ankkajuna, joka vei kahden ihmisen hengen
Vaunu jäi roikkumaan raiteille onnettomuuden jälkeen
HUOM! tämä on teeskentelty tilanne, kuvassa ei ole uhri. Eräs "urban explorer" halusi rekonstruoida tilanteen uudelleen
Puisto purettiin vuonna 2011 ja sen paikalle rakennettiin hotelleja. Okpo Landin omistajasta ei ole kuultu vielä tänäkään päivänä.
Oli lauantai huhtikuun 26.päivä vuonna 1986. Tsernobylin ydinvoimalassa (Ukrainassa) oli sinä päivänä tarkoitus tehdä eräs koe. Kokeen tarkoitus oli selvittää, pystyykö hidastuva generaattori tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmälle niin kauan, että varajärjestelmät saadaan päälle. Jotta koe voitaisiin tehdä, hätäjäähdytysjärjestelmä ja reaktorin pikasulkujärjestelmä kytkettiin määräysten vastaisesti pois päältä. Reaktorin tehoa pudotettiin sallitun raja-arvon alapuolelle.
Normaasti reaktorin teho oli 3200 megawattia, mutta nyt se pudotettiin ainoastaan 700 megawattiin. Ilmeisesti kokeen viivästymisestä johtuen tehonpudotus tehtiin liian nopeasti, jolloin reaktorin todellinen lämpöteho putosi 30 megawattiin. Reaktorin tuottama fissiotuotteen ksenon-135:n pitoisuus alkoi nousta. Reaktoria käytettiin epävakaassa ja vaarallisessa tilassa.
Ennen räjähdystä
Koe alkoi klo 01.23.04 paikallista aikaa. Reaktorin epävakaa tila ei näkynyt hallintalaitteissa mitenkään. Kahdeksasta jäähdytyspumpusta 4 suljettiin, Virtauksen hidastuessa jäähdytysneste kuumeni reaktorin kiihtyessä ja alkoi kiehua, joilloin putkiin syntyi höyrytaskuja. Henkilöt ketkä operoivat reaktoria, sekä myöskin kokeen valvojalta, puuttui täysin koulutus reaktorin käyttäytymisestä kokeen alhaisilla tehoalueella. Reaktoria ei oltu edes suunniteltu käytettäväksi niin kuin sitä kokeen aikana käytettiin. Itseasissa sen suunnittelijat tiesivät reaktorin epävakaaksi valitulla tehoalueella, minkä vuoksi reaktorin käyttö kokeen tavoin oli yksiselitteisesti kielletty.
Kello 01.23.40 käyttäjät painoivat hätänappia, joka pudotti kaikki säätösauvat reaktoriin sen pysäyttämiseksi. Lämpötila nousi reaktorissa niin paljon että sen metalliosat alkoi pehmetä ja säätösauvat jumittuivat. Kello 01.23.47 reaktorin teho nousi 30 gigawattiin (normaalisti tehot olivat megawatteja) eli kymmenkertaiseksi normaalista. Tämä oli liikaa reaktorin jäähdystysputkille ja kannelle, jotka rikkoutuivat hetkessä valtavan paineennousun ja höyryräjähdyksen johdosta.
Kaksi-kolme sekunttia höyryräjähdyksestä tapahtui toinen voimakkaampi räjähdys, se oli hallitsematon ketjureaktio eli pienimuotoinen ydinräjähdys. Tämä räjähdys vastasi teholtaan 10 tonnia TNT:tä. Reaktorista vapautuvien korkeapaineisten radioaktiivisten kaasujen, savun, hiukkasten ja kappaleiden sekamelska pääsi lähes esteettä ulkoilmaan. Radioaktiivinen savusumu nousi kilometrien korkeuteen. Yksi työntekijä kuoli räjähdyksessä ja toinen kuoli kuuman höyryn aiheuttamiin palovammoihin. Räjähdykset sytyttivät yhteensä 30 tulipaloa voimalassa polttaen muunmuassa kolmosreaktorin katon. Kaikki tapahtui siis tosi lyhyessä ajassa, eikä ketään kerinnyt juoksemaan räjähdyksiä sekä tulipaloja karkuun.
räjähdyksen jälkeen näytti tältä
Syyskuussa 2010 aloitettiin rakentamaan sarkofagia reaktorin päälle Kuolleisuus
WHO:n Tšernobyl-raportissa vuodelta 2006 laskettiin, että akuutti säteilysairaus diagnosoitiin kaikkiaan 134 henkilöllä. Näistä 28 kuoli vuonna 1986 ja 19 vuosina 1987–2004.
Onnettomuuden jälkeen on tutkittu kaikkiaan 61 000 pelastustyöntekijän sairauksia. Vuosina 1991–1995 tässä ryhmässä todettiin kaikkiaan 4 995 eri syistä johtuvaa kuolemantapausta.
WHO kuitenkin huomauttaa raportissaan, että suorien johtopäätösten ja syy-yhteyksien osoittamisessa tulee olla varovainen. Syöpäsairauksien synnyssä on yleensä yli kymmenen vuoden kehittymisaika. Lisäksi syöpäsairauksiin vaikuttavat muutkin tekijät, kuten stressi ja elämäntavat sekä etenkin pelastustyöntekijöiden kohdalla muu altistuminen syöpää aiheuttaville aineille.
WHO:n raportin mukaan saastuneimmilla alueilla Ukrainassa kuolleisuus on onnettomuuden jälkeen ollut 18,5 henkilöä tuhannesta, kun se muualla Ukrainassa on 16,5 henkilöä tuhannesta. Syy eroon on epäselvä, mutta raportti varoittaa vetämästä tästä sitä johtopäätöstä, että ero johtuisi yksin onnettomuudesta. Ero saattaa johtua esimerkiksi erilaisesta ikäjakaumasta. Raportin mukaan lapsikuolleisuus ei ole onnettomuuden jälkeen kasvanut.
Pripyat
Pahin säteily osui lähellä olevaan Pripyatin kaupunkiin, jossa asui n. 50 000 ihmistä.
Pripyatin evakuointi alkoi 28. huhtikuuta, vaikka kaupunki olisi kuulunut tyhjentää välittömästi reaktorin räjähdyksen jälkeen. Viranomaisten kokemattomuuden ja säteilyturvallisuuden valvonnan puuttumisen seurauksena väestönsuojelu osoittautui epäjärjestelmälliseksi ja riittämättömäksi, ja evakuoinnin aikana satoja pelastustyöntekijöitä altistui ionisoivalle säteilylle. Kaupungin asukkaille annettiin lupa ottaa kodeistaan vaan asiakirjoja ja vaatteita, joten huonekalut ja muut tavarat jäivät paikoilleen. Onnettomuuspaikan ympärille muodostettiin 30 kilometrin päähän ulottuva suojavyöhyke, joista suurin osa oli Pripyatin asukkaita. Onnettomuuden jälkeen Pripyatin kaupunki on pidetty ihmisiltä suljettuna, eivätkä asukkaat koskaan päässeet takaisin koteihinsa.
Pripyat ennen räjähdystä ja sen jälkeen
Pripyatin nykytila
Pripyat on pysynyt samanlaisena kuin vuonna 1986, lukuunottamatta rakennusten rapistumista ja kasvillisuuden villiintymistä. Säteilymittarin käyttö on suositeltavaa, koska erityisesti rakennusten sisällä voi olla "kuumia pisteitä", jos kyseinen paikka on ollut kuluneet vuodet säältä suojassa.
Pripyatissa vierailusta on tullut tulonlähde monille ukranalaisille matkatoimistoille, jotka järjestävät opastettuja kierroksia hylättyyn kaupunkiin. Kaikki Pripyatin rakennukset ovat peräisin neuvostoajalta ja sinne onkin tallentunut neuvostokaupunkien tunnelma. Ilman pysyvää asutusta ja ylläpitoa Pripyat on rapistunut, rakennukset ovat ränsistyneitä ja kuluneita. Luonnon villiintymisen seurauksena villieläimet ovat valloittaneet asuntoja, seinät ovat jäkälien peitossa ja sisätiloissa kasvaa jopa puita. Vuonna 1996 ameija kävi tyhjentämässä Pripyatin kerrostalot. Lähes kaikki irtaimisto heitettiin ikkunoista ulos, osa tuhottiin ja osa varastoitiin. Lähes kaikki ikkunat ovat rikki tai auki, joten monet huoneistot ovat nykyisin tyhjiä, mutta vuosina 1986-1996 niissä oli vielä asukkailta jääneet huonekalut. Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä vuonna 1991 asuntoja ryösteltiin, koska kaupunki jäi ilman valvontaa. Monet rakennukset ovat vaarassa sortua, mutta matkatoimistot päästävät turisteja vain valikoituihin rakennuksiin. Kaupungin lähellä on satoja kaatopaikkoja, joihin on haudattu ydinreaktorin sammutustöiden ja sarkofagin rakentamisen yhteydessä käytettyjä, voimakkaasti säteileviä kuorma-autoja, paloautoja, helikoptereita ja panssarivaunuja. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen kaupungin asukkaille rakennettiin uusi Slavutytsin kaupunki 50 kilometrin päähän Pripyatista. Ydinvoimalan lähellä sijaitseva Tsernobylin kaupunki on Pripyatista poiketen voitu uudelleenasuttaa. Vaikka Pripyatissa asuminen on Ukrainan laissa kielletty, kaupungin lähistöllä asuu muutamia satoja asukkaita, jotka ovat halunneet palata vanhaan kotiinsa.
Yleinen säteilytaso Prypjatissa on muutamia kertoja luonnollista taustasäteilyä korkeampi. Lähinnä kuumien pisteiden aiheuttaman riskin vuoksi kaupunkiin paluu on edelleen kiellettyä ja vaikeaa. Jotkut harvat entiset asukkaat ovat silti omatoimisesti palanneet suljetulle alueelle, eivätkä viranomaiset ole puuttuneet paluumuuttoihin. Prypjatin alueen turvallinen asuttaminen vaatisi alueen perusteellista siivoamista. Ukraina suunnittelee palauttavansa suljettua aluetta käyttöön sitä mukaa kun jäljellä oleva radioaktiivisuus heikkenee. Kuumatkin pisteet heikkenevät omia aikojaan laimenemisen ja radioaktiivisen puoliintumisen kautta. Ilman puhdistustoimia ja kuumien pisteiden takia koko alueen käyttöön palauttamisessa kestää hyvin pitkä aika, saastuneimpien seutujen kohdalla arviot liikkuvat sadoissa vuosissa.
Uimahallin kunto nykypäivänä ja toinen on armeijan ottama kuva vuonna -96 (pysynyt yllättävän hyvässä kunnossa 10 vuotta)
Pripyatissa oleva huvipuisto ei koskaan päässyt käyttöön asti, sen avajaiset olisi ollut 1.5.1986
Rakennukset ovat karuja ja rapistuneita
Luonto on villiintynyt ajan saatossa
Laitan tähän loppuun mielenkiintoisen sarjan videoita, jotka on kuvattu Tsernobylissä sekä Pripyatissa:
