Bodominjärven murhat

Bodominjärven murhat ovat yksi Suomen tunnetuimmista rikoksista. Asia sai aikoinaan paljon julkisuutta ja edelleen siitä kirjoitellaan lehtiin. Suurin syy miksi asiaa edelleen kaivellaan on se, ettei tekijästä ole varmuutta.

Bodominjärvi

Lauantaina 4. kesäkuuta vuonna 1960 neljä nuorta, 15-vuotiaat Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotiaat Seppo Antero Boisman ja Nils Wilhelm Gustafsson, lähtivät telttailemaan Espoon Högnäsiin Bodominjärvelle. He pystyttivät telttansa Bodominjärven etelärannalle, lähelle Oittaan kartanon maita. Seurustelua ja hauskanpitoa kesti yömyöhään saakka ennenkuin nuoret menivät nukkumaan. Aamuyöstä pojat heräsivät ja päättivät lähteä ongelle tyttöjen vielä nukkuessa. Palasivat kuitenkin hetken päästä takaisin telttaan nukkumaan, sillä kalaonnea ei ollut.
Murhaaja iski aikaisin sunnuntai-aamuna, uhrien nukkuessa. Teltan narut oli katkaistu, jolloin teltta romahti nukkujien päälle muodostaen heille ansan. Puollustautumiseen tai pakoon ei ollut mahdollisuutta. Teko oli tapahtunut nopeasti, sillä kukaan ei ollut kuullut huutoja tai muutakaan ääniä. Surmavälineenä oli ollut puukko sekä kivi. Uhrit ja romahtanut teltta löydettiin sunnuntaina aamupäivällä, kun niemeen alkoi saapua uimareita. Puolitajuton Gustafsson vietiin sairaalaan ja tapahtuman vakavuuden selvittyä paikalle saapui runsaasti poliiseja ja kalustoa. Samana päivänä järjestettiin ratsioita tekijöiden tavoittamiseksi, sekä kaikkien aikojen suurin maastoharavointi. Murhaajaa ei saatu kiinni,

Kaikki neljä saivat pään seudulle tylppiä iskuvammoja. Lisäki Boismania ja Björklundia puukotettiin, jälkimmäistä yli 10 kertaa. Boismanin, Mäen sekä Björklundin ensisijaisena kuolinsyynä pidetään kallonmurtumaa ja sen seurauksena syntynyttä aivojen ruhjevammaa. Gustafssonilla, ainoalla henkiijääneellä, oli mm. useita murtumia kallon alueella. Häntä oli ilmeisesti lyöty kivellä leukaan ja takaraivoon.

tämä teltta on samalla paikalla kuin surmateltta oli 4-5.6.1960

Tutkimuksia

Murha-asetta ei löytynyt teltan läheisyydestä. Uhreilta katosi myös runsaasti tavaroita, joiden olinpaikka on vieläkin epäselvää. Gustafsson kertoi ettei muista mitään sen jälkeen kun meni aamuyöllä takaisin nukkumaan. Bodominjärven seudulla liikkuneista saatiin hurjasti silminnäkijöiden havaintoja. Nuori kalastajapoika, Olavi Kivilahti kertoi poliiseille että oli ollut järvellä kalassa aamuyöllä ja väitti nähneensä 50 metrin päästä teltasta vaaleahiuksisen miehen, jolla oli ollut vaalea paita, mutta koska Olavi oli likinäköinen, ei voitu olla varmoja oliko hänen näkemänsä mies ollut 50 metrin pääässä teltasta (vaiko kauempana). Loppujen lopuksi vaaleasta miehestä tuli noin 50 havaintoa. Siltikään yhtään pidätystä ei saatu tehtyä. Kun tutkimukset alkoivat junnaamaan paikoillaan eikä murhaajaa löytynyt, poliisit käyttivät epätavallisia metodeja tämän etsimiseksi. Gustafsson sekä kalastajapoika Olavi hypnotisoitiin eri aikoihin ja molemmat antoivat yksityiskohtaisen kuvauksen vaaleahiuksisesta miehestä. Miehestä tehtiin kuvauksien perusteella piirros, mutta kyseistä henkilöä ei koskaan tavoitettu.
Miehen tuntomerkit olivat: ikä 20-30 vuotta, pituus 173-174cm, vartalo: tavallinen (tukevemapi kuin Gustafsson itse), kasvot: pyöreähköt, hiukset: vaaleat, pitkät ja taaksepäin kammatut, huulet: paksuhkot, leuka: voimakas, korvat: tavalliset, ei ulkonevat, kaula: lyhyt, hampaat: valkoiset, kädet: paksut, isot sormet, iho: punaiset posket, erityistuntomerkkejä: kasvoissa finnejä, vaatetus: ruudullinen tumma pusero, jossa pienet mustat napit ja pusero napitettu ylös asti, puserossa montaa väriä, ainakin vihreetä ja mustaa.
Murhatutkinta eli pitkään hiljaiseloa, mutta vuosien mittaan tapaukseen liitettiin muutama kestoepäilty.

Poliisit etsivät järvestä surma-asetta kesäkuussa 1960

Epäiltyjä henkilöitä

Pentti Soininen (1945-1969) oli useista omaisuus- ja väkivaltarikoksista tuomittu laitosmies. Hän tunnusti 24-vuotiaana Kuopion Läänivankilassa tehneensä Bodominjärven veriteot, mutta hänen tunnustukselleen ei annettu paljoa painoarvoa. Luonteeltaan Soininen oli psykopaatti ja saattoi toimia arvaamattomasti, varsinkin alkoholin ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Soinisen pitkä rikosrekisteri sisälsi varkauksia, pahoinpitelyitä ja ryöstöjä. Soininen hirttäytyi Toijalan asemalla vankikuljetuksen tauolla vuonna 1969.

Karl Valdemar Gyllström (1909-1969) oli yksi kestoepäilyistä. Hän piti Oittaalla kioskia ja hänen tiedettiin vihaavan telttailijoita sekä käyttäytyvän agressiivisesti. Kioskimiehenä tunnettu Gyllström hukuttautui Bodominjärveen vuonna 1969. Hänen kerrotaan tunnustaneen veriteot juovuspäissään naapureilleen sanoilla "Minä ne tapoin". Gyllströmin on kerrottu mm. täyttäneensä kotipihansa kaivon muutama päivä murhien jälkeen. Talo ja pihamaa tutkittiin, mutta mitään ei löytynyt. Kioskimiehen vävy väittää olevansa varma, että murha-ase on täytetyssä kaivossa. Poliisin mukaan Gyllströmillä oli murhayölle alibi, jonka oli antanut hänen vaimonsa. Alibin antanut vaimo kuitenkin kertoi ennen kuolemaansa, että hänen miehensä uhkasi tappaa tämän, jos kertoisi totuuden.

Hans Assmann (1923-1998) oli saksalaissyntyinen mies, jota pidettiin myös yhtenä vahvana epäiltynä Bodominjärven murhiin.  Hänet tuotiin 6.kesäkuuta 1960 Helsingin kirurgiseen sairaalaan erikoisesti käyttäytyvänä. Ihmetystä herätti myös potilaan epäsiisti olemus, hänen kynnenalusensa olivat mustat ja vaatteet olivat likaiset ja täynnä veritahroja. Assmann valehteli sairaalan henkilökunnalle syyn nuhjuiseen olemukseensa, mutta asuintietojaan hän ei valehdellut. Assmann teeskenteli sairaalassa tajutonta sekä oli hermostunut ja agressiivinen, Assmann muistutti vaatetusta myöden kuvausta vaaleasta miehestä. Kun uutisissa kerrottiin etsintäkuulutetun tuntomerkkejä, hän leikkautti vaaleat hiuksensa lyhyeksi. Assmann asui viiden kilometrin päästä Espoon Bodomista, josta oli vain lyhyt matka Bodominjärven rantaan.

Sairaalan henkilökunta oli vakuuttunut Assamannin syyllisyydestä. Poliisi kävi jututtamassa Assmannia vain pikaisesti, eivätkä edes tutkineet hänen verisiä vaatteitaan.

Assmann sopi erittäin hyvin Nils Gustafssonin ja Olavi Kivilahden hypnoosissa myöhemmin antamiin murhaajan tuntomerkkeihin. Poliisin mukaan Assmannilla oli kuitenkin täydellinen alibi, jota arkaluontoisuudensa vuoksi ei ollut annettu julkisuuteen. Keskusrikospoliisin Assmannia koskevat asiakirjat tulivat julkisiksi vuonna 2005. Poliisin mukaan Assmann oli ollut surmayön naisystävänsä alivuokralaisasunnossa ja tämän vuokraisäntä ja -emäntä näkivät hänet aamiaispöydässä. Asiakirjat vahvistavat, että Hans Assmann, tuolloin 36, yöpyi surmayön naisystävänsä kanssa naisystävän sisaren ja tämän miehen asunnossa Helsingissä. Assmannilla oli ollut tämä avioliiton ulkopuolinen suhde jo vuosia. Assman nukkui 33-vuotiaan naisystävänsä kanssa samassa vuoteessa. Ovi toisen pariskunnan huoneeseen oli koko yön auki eikä Assmann paikalla olleiden mukaan voinut poistua huomaamatta. Sisarenmies heräsi aamuvirkkuna jo kello 6 ja Assmann herätettiin kahville kello 9. Surmat oli tuolloin jo tehty Bodomilla ja ensimmäiset ohikulkijat olivat nähneet kaadetun teltan. Vuokraisäntäpari oli kuitenkin naisystävän sisar ja tämän mies, joten he olivat Assmannin lähipiiriä ja saattoivat suojella tätä.

Nils Gustafsson joka oli telttaretkeltä ainoa eloonjäänyt, pidätettiin yllättäen epäiltynä murhista 44 vuoden kuluttua, vuonna 2004. Tutkimukset ja oikeudenkäynti saivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Nils Gustafsson sai vapauttavan tuomion käräjäoikeudessa seuraavana vuonna. Syyttäjät eivät valittaneet tuomiosta hovioikeuteen, joten käräjäoikeuden päätös sai lainvoiman.

Surmateltta pystytettynä oikeussalissa

Jälkipuintia

Keskusrikospoliisi ilmoitti lokakuussa 2004, että teltasta otettujen verinäytteiden analyysi tukee niitä tietoja, joita poliisilla on epäillyn, Nils Gustafssonin osuudesta murhaan. Vangitsemisen aikoihin poliisi kertoi myös, että nykyisin tunnettu DNA-tekniikka, jota ei vielä vuonna 1960 ollut käytettävissä, oli tuonut esiin merkittäviä uusia seikkoja asiassa. Seuranneessa oikeuskäsittelyssä ei kuitenkaan veri- tai DNA-näytteistä saatu mitään oleellista uutta näyttöä sen enempää Gustafssonin puolesta kuin häntä vastaankaan.

Gustafssonin kanta on johdonmukaisesti aina tapahtumista lähtien ollut, ettei hänellä ole mitään muistikuvia niistä. Hänen näkemyksensä mukaan häneen kohdistunut pahoinpitely aiheutti aivovaurion, josta seurasi muistinmenetys. Kysymys siitä, oliko Gustafssonin kalloon todellakin kohdistunut riittävän voimakasta iskua aiheuttamaan muistinmenetyksen, oli keskeisesti esillä oikeudessa. Syyttäjät pyrkivät vähättelemään Gustafssonille aiheutuneita vaurioita ja väittivät hänen liioitelleen vammojaan.

Oikeudenkäynti vuonna 2005

Syyttäjien mukaan Seppo Boisman ja Nils Gustafsson olivat alkoholia nautittuaan riitautuneet. Lisäksi syyttäjät väittivät, että Irmeli Björklund olisi torjunut Gustafssonin seksuaalisen lähentely-yrityksen, minkä seurauksena Gustafsson olisi suuttunut menettäen täysin itsehillintänsä. Väite on yhteydessä siihen, että Björklundin ruumista oli lyöty lääkärintodistusten mukaan viisitoista kertaa – oletettavasti puukolla. 

Espoon käräjäoikeudessa 8. kesäkuuta 2005 vireille tulleessa ja 4. elokuuta 2005 alkaneessa oikeudenkäynnissä syyttäjät vaativat Gustafssonille elinkautista vankeusrangaistusta kolmesta murhasta. Gustafsson kiisti syytteen ja vaati sen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden puheenjohtajana toimi Heikki Mikkola, toinen lainoppinut jäsen oli käräjätuomari Juha Lehto ja lisäksi kokoonpanossa oli neljä lautamiesjäsentä. Käräjäoikeus toimi siis jutun merkityksellisyyteen nähden luonnollisessa maksimikokoonpanossa. Syyttäjinä jutussa toimivat johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström ja kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto. Gustafssonia puolustivat asianajajat Riitta Leppiniemi ja Heikki Uotila. Jutussa oli yksitoista asianomistajaa, joista kuusi yhtyi syytteeseen ja vaati Gustafssonille rangaistusta. Asianomistajien avustajana oli asianajaja Heikki Lampela.

Oikeudenkäynti oli mittava. Esitutkinta-aineisto oli laaja ja sisälsi kymmeniä rikoslaboratorion verenjälki- ja DNA-jälkilausuntoja. Oikeussaliin pystytettiin nuorten tapahtuman aikana käyttämä, veren tahrima teltta. Oikeus suoritti erittäin poikkeuksellisesti katselmuksen paikan päällä maastossa, jonka ajaksi poliisi eristi alueen. Kolmea eri professoritason lääkäriä kuultiin todistajina Gustafssonin saamien vammojen laadusta.

Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet ja muut asiassa esitetyt vaatimukset 7. lokakuuta 2005 antamallaan tuomiolla. Käräjäoikeuden mukaan mikään ei osoittanut, että Gustafsson olisi syyllistynyt tekoon. Päätöksessä tyrmättiin syyttäjien esittämä teoria Gustafssonin mustasukkaisuudesta, eikä näyttö edes kokonaisuudessaan osoittanut häntä syylliseksi. Lisäksi ulkopuolinen silminnäkijähavainto puhui ulkopuolisen tekijän puolesta.

Oikeusoppineet kehuivat Bodom-tuomion perusteluja ja arvelivat, että selkeä tuomio saattaa vaikuttaa syyttäjän arvioon siitä, kannattaako tuomiosta valittaa hovioikeuteen. Käräjäoikeuden yksimielisestä päätöksestä ei valitettu, joten se tuli lainvoimaiseksi.

Ehkä eniten huomiota sai kuitenkin keskusrikospoliisin tutkijan todistus. Hän tuli kuultavaksi oikeuteen todistajana ja kertoi – vastoin kaikkea esitutkintamateriaaliin virallisesti merkittyä – että Gustafsson olisi tultuaan vangituksi ja selliosastolle mennessään sanonut ”tehty mitä tehty, viisitoista vuotta tuli”, minkä tutkija ilmoitti käräjäoikeudessa käsittävänsä surmatekojen tunnustukseksi.

Gustafssonin mukaan hän itse ei muistanut sanoneensa tutkijan väittämällä tavalla ja että jos näin on tapahtunut, kysymys on voinut olla huulenheitosta.
Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että tutkijan kertoman lausunnon tarkka sisältö ja asiayhteys jäi selvittämättä.

Gustafsson haki korvausta vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamista kärsimyksistä. Valtio olisi myöntynyt 19 200 euron korvauksiin. Valtion ja Gustafssonin välillä käydyissä neuvotteluissa osapuolet pääsivät yksimielisyyteen 44 900 euron korvauksesta

Surmapaikalla kuvattu video:

Kokemäen uunisurma

Suomen yksi kuuluisimmista murhamysteereistä on Kokemäellä 1960-luvulla tapahtunut "uunisurma". Uunisurman uhri oli 33-vuotias Hilkka Hillevi Saarinen. Henkirikoksen tekijä ei koskaan virallisesti selvinnyt, vaikka aviomiestä Pentti Frans Olavi Saarista kohtaan olikin vahvoja epäilyjä.

Taustatietoa

Viisilapsinen perhe asui Krootilassa, Kokemäellä. Puolisoiden välit olivat riitaisat ja mies pahoinpiteli vaimoaan useasti, varsinkin humalassa. Erään kerran mies löi vaimoaan haarukalla käteen, koska miehen mielestä vaimo söi liian sikamaisesti. Toisen kerran hän raahasi vaimoaan kädestä ympäri tuvan lattiaa ja lopuksi painoi vaimonsa pään ämpäriin, joka oli täynnä lasten ulosteita ja ruuan tähteitä.  Hilkka kävi salaa naapureilleen kertomassa miehen sadistisista teoista häntä kohtaan.

Ilmeisesti naapurit kertoivat asioista eteenpäin, sillä 11 avioliittovuoden jälkeen, vuonna 1958 sosiaalilautakunta puuttui perheen asioihin ja sijoitti lapset eri perheisiin. Perheen vanhin lapsi, poika nimeltä Lauri, tuli viettämään vuoden 1960 joulua kotiinsa luokkatoverinsa kanssa. He saapuivat yhtä päivää aikaisemmin, kuin olivat ilmoittaneet. Isä siivoili hämärässä keittiössä leivinuunia ja äitiä ei näkynyt missään. Kun Lauri ihmetteli missä äiti on, isä vastasi, että äiti oli lähtenyt jonnekkin hänen nukkuessaan.

Uunisurma-talo

Hilkan katoaminen

Poikien saapuessa taloon heidän huomio keskittyi outoon tilanteeseen. Talon ulko-ovi ei ollut lukossa, joten pojat menivät sisälle ja avasivat eteisen oven. Tällöin isä avasi eteisessä olevan keittiön oven sisäpuolelta sekä esti pojilta kulun asettumalla keittiön ovensuuhun. Samalla hän tuli itse eteiseen ja lukitsi keittiön oven perässään. Isä vaikutti yllättyneeltä poikien yllättävästä saapumisesta, koska odotti heitä saapuvaksi vasta seuraavana päivänä.
Myöhemmin samana päivänä, pimeän aikaan, pojat kävivät isän kanssa hakemassa keittiön takana olevasta äidin huoneesta lisää petivaatteita. Lauri ihmetteli pimeää keittiötä ja kysyi miksei valot ole päällä, Isä sanoi keittiön lampun olevan rikki. Pojat kuitenkin näkivät hämärässä että kaikki vuosien aikana leivinuunin päälle kerääntyneet tavarat olivat pitkin keittiön lattiaa. Isä kertoi että oli siivoillut keittiötä päivällä, ennen poikien saapumista. Pojat pistivät myös merkille, että isän toisen käden rystyset olivat vereslihalla.
Isä seuraili poikia tarkasti ja vaikutti hermostuneelle. Tämän vuoksi Laurin luokkatoveri lähtikin jo parin päivän päästä takaisin kotiinsa. Päivät kuluivat eikä äitiä kuulunut takaisin kotiin. Laurikin joutui lopulta palaamaan takaisin sen hetkisen perheensä luo. Isä jatkoi asusteluaan talossa.

Vuosien kuluessa Lauri kävi kotonaan viipyen aina muutaman päivän kerrallaan. Poika tarkkaili mahdollisia muutoksia talossa ja sen ympäristössä. Hän tarkasti kellarin sekä vähän matkan päässä olleen huussin lähimaastoineen.Vähitellen Laurille alkoi tulla epäilys ettei hänen äitinsä olisi enää elossa. Maaston tutkimisen jälkeen hän päätti tutkia itse päärakennuksen lankkulattiat, laajan vinttitilan sekä talon kivijalan tarkasti taskulampun avulla. Lopuksi hän tunnusteli uunin seinämiä ja huomasi niissä muutoksia.

Vuonna 1966 Lauri päätti lähettää poliiseille kirjeen missä hän kertoi epäilevänsä, että hänen isällään on jotain tekemistä äidin katoamisen kanssa. Samassa kirjeessä hän kertoi myös epäilevänsä että heidän kotonaan ollutta leivinuunia oltiin kenties avattu ja muurattu uudelleen kiinni. Poliisit jättivät kirjeen huomioimatta.

Tutkinta käynnistyy

Vuonna 1972 uudet tutkijat saivat tehtäväkseen käydä vanhoja selvittämättömiä tapauksia läpi ja Laurin kirje tuli vastaan. He päättivät ottaa häneen yhteyttä kirjeen muodossa. Lauri sai samalla lukea tapaukseen liittyvää kuulusteluaineistoa. Niissä liikkui paljon paikkakuntalaisten keksimiä huhuja mutta samalla tarinat antoi vahvistuksen sille, että hänen epäilyissä voisi olla aihetta tarkemmille tutkimuksille.

Hilkan nimipäivänä, 27.marraskuuta 1972, 12 vuotta Hilkan katoamisen jälkeen Turun lääniosaston komisario Gunnar Kivelä saapui avustajien (muita poliiseja ja muurari) kanssa Saaristen talolle, mukanaan asiakirja, joka valtuutti heidät purkamaan keittiössä olevan leivinuunin. Pentti Saarinen siirrettiin poliisiasemalle, ennenkuin leivinuunia alettiin purkamaan. Metrin syvyydestä paljastui muumioitunut naisen pää. Kun he kaivoivat lisää tuli esiin jalkaterä ja lopulta koko ruumis. Ruumis kuljettiin Poriin ja seuraavana päivänä Lauri kävi tunnistamassa ruumiin, se osoittautui Hilkka Saariseksi, eli hänen äidikseen. Pentti Saarinen totesi kuulusteluissa ettei tiedä kuinka hänen vaimonsa on päätynyt heidän leivinuuniin.

Virallisessa raportissa ollut piirros 

Leivinuuni avattuna

Oikeudenkäynti

Tapausta käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa. Aviomies Pentti Saarinen ei halunnut puolustusasianajajaa, mutta hänelle lopulta määrättiin sellainen, koska ei pystynyt yksin valvomaan etuaan ja oikeuttaan. Koko oikeusprosessin ajan Pentti kielsi häneen kohdistuvat syytteet. Hän väitti että romanit olivat tunkeutuneet heidän taloonsa joulun alla 1960, mutta teoria hylättiin heti alkuunsa.

Lukuisat todistajat kertoivat oikeudessa kuinka Hilkka oli hengenhädässä valittanut kuinka hänen miehensä pahoinpitelee häntä ja että oli joutunut käymään lääkärissä lukuisia kertoja vammojensa vuoksi. Syyttäjän mielestä tämä oli paras todiste miestä vastaan. Eräs tärkeä todiste jätettiin huomioimatta; mies oli lainannut huhti-joulukuun aikana (1960) 75kpl rikosromaania, jotka käsittelivät erilaisia murhia.
Kokemäen kihlakunnanoikeus katsoi, ettei aviomies tahallaan aiheuttanut Hilkka Saarisen kuolemaa ja tuomitsi hänet 8 vuodeksi vankilaan törkeästä pahoinpitelystä. Siitä mies ehti istua vain vuoden, sillä Turun hovioikeus ja korkein oikeus vapauttivat hänet perustelemalla, ettei Hilkan kuolinsyytä tai surmatapaa saatu selville eikä kuolemantuottamuksesta voitu enää tuomita 12 vuoden jälkeen. Pentti Saarinen palasi takaisin tyhjillään olleeseen taloon, joka oli jo hyvää vauhtia rapistumassa, ja asui sielä yksin 1.8.1986 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Asumattomaksi jäänyt talo purettiin lopulta maalikuussa 2015.

Tapaus on merkitty poliisin tietoihin selvittämättömänä rikoksena.

Talo miehen kuoleman jälkeen, oli siis hylättynä 1986-2015

Talon ulkopuolella oli kasa leivinuunista purettua tiiltä

Suomen kuuluisin henkirikos- Kyllikki Saari

Auli Kyllikki Saari (6.joulukuuta 1935-17.5.1953) oli ihan tavallinen tyttö, joka asui ison perheensä kanssa Isojoella 1950-luvulla. Kyllikki murhattiin 17. toukokuuta 1953 ja vielä tänäkään päivänä ei tiedetä kuka Kyllikin surmasi. Tapausta tutkittiin aikoinaan kauan ja poliiseilla oli vahva epäilys tekijästä, mutta koska todisteita ei ollut riittävästi, ei voitu tehdä pidätystä. Nykyään poliisit uskovatkin että tekijä on jo kuollut, joten asiaa ei luultavasti enää tuoda julkisuuteen, vaikka tekijä tiedettäisiinkin.

Katoaminen

Kyllikki oli uskovainen ja osallistui mielellään erilaisiin hartaustilaisuuksiin sekä kävi paljon kirkossa. Hän liikkui paljon pyörällä, koska välimatkat olivat aika pitkiä taittaa kävellen.

17.toukuuta oli sunnuntai-päivä ja Kyllikki lähti aamupäivällä pyöräillen 13 kilometrin päähän Kortteenkylään jumalanpalvelukseen. Palattuaan kotiin hän meni lepäämään omaan huoneeseensa, mikä oli muun perheen mielestä outoa käytöstä Kyllikiltä. Myöhemmin iltapäivällä hän lähti uudestaan Kortteenkylään nuorisotilaisuuteen ystävänsä Maiju Yli-Hietalan kanssa. Kyllikki oli ollut innoissaan nuorisotilaisuudesta, mutta oli ollut huolissaan kotiinpaluusta myöhään illalla hämärässä.
Nuorisotilaisuus loppui klo 22 sinä iltana ja sen jälkeen Kyllikki ja Maiju lähtivät yhdessä polkemaan kotia kohti. Ystävykset erosivat meijerin risteyksessä klo 22.30, josta Kyllikki lähti polkemaan Kauhajoentietä pitkin kotiinsa Heikkilään. Saaren viimeiset sanat ystävälleen olivat: "Eiköhän se tästä mene nytkin, kuten on ennenkin mennyt. Hei vai Maiju".

Meijerin risteyksestä Kyllikillä oli vielä kuutisen kilometriä kotimatkaa jäljellä. Paikallinen tvh:n työmies "Tie-Jaska" tuli Kyllikkiä vastaan suurin piirtein klo 22.40 ja hän on viimeinen joka näki Kyllikin elossa.

Kyllikki Saari ei koskaan päässyt kotiin asti. Hän luultavimmin kohtasi murhaajansa ajettuaan noin kilometrin matkan eteenpäin paikasta, jossa hän oli kohdannut Tie-Jaskan.

Kyllikin vanhemmat eivät aluksi ihmetelleet tyttärensä poissaoloa, sillä Kyllikki oli usein Maijun luona yötä. Vasta seuraavana aamuna kun Kyllikin työpaikalta soitettiin, ja ihmeteltiin miksei Kyllikki ollut tullut töihin, vanhemmat päättivät tehdä tyttärestään katoamisilmoituksen.

Etsintä

Vasta kolme päivää Kyllikin katoamisen jälkeen, keskiviikkona 20.toukokuuta paikalliset poliisiviranomaiset järjestivät maaston haravoinnin meijerin läheisyydessä, missä Kyllikki ja Maiju olivat eronneet. Kyllikistä eikä hänen pyörästään löytynyt jälkeäkään.
Seuraavana päivänä 21.toukokuuta lähetettiin Vaasan läänistä asti poliisitutkija johtamaan etsintöjä meijerin lähiympäristössä olevaan metsään ja suolle. Sadat miehet etenivät ketjussa rinnatusten. Mittavat etsinnät alkoivat kiinnostaa mediaa ja paikalle tulikin runsaasti lehtimiehiä. Radiossa kerrottiin kadonneesta neitokaisesta. Tässä vaiheessa oli jo vahva veikkaus että Kyllikki oli joutunut rikoksen uhriksi.

Pian Kyllikin vanhemmat saivat tietää, ettei Maiju ollutkaan viimeinen henkilö, joka näki Kyllikin elossa. Se olikin Tie-Jaska eli Jaakko Lähteenmäki.

Varsin nopeasti ihmiset käsittivät että kyseessä saattoi olla koko vuosikymmenen vakavin rikos. Isojokelaiset olivat tietysti tapahtuneesta järkyttyneitä ja tämä rikos oli tahrannut koko kylän maineen. Paikkakuntalaiset halusivat kantaa oman kortensa kekoon ja osallistuivat mielellään Kyllikin etsintöihin. Kaikki halusivat saattaa asian päätökseen, jotta kylässä oleva huono maine, saataisiin puhdistettua. Ja tietysti koska Isojoki oli pieni paikka, ihmiset alkoivat juoruta, keksivät omia epäiltyjään ja spekuloivat kovaan ääneen mitä Kyllikille oli saattanut tapahtua. Lehdet julkaivat häikäilemättömästi "epäiltyjen" nimiä lehtiin ja heidän maine oli lopullisesti mennyt, vaikka kyseiset henkilöt myöhemmin vapautettiinkin.

Polkupyörän löytyminen

Etsintöjä jatkettiin tuloksetta, kunnes heinäkuun 22.päivä kaksi marjastajaa löyti syrjäisen Lellulaakson suon turpeennostopaikasta pilkottavan polkupyörän renkaan. Pian kävi ilmi, että pyörä oli Kyllikki Saaren. Pyörän renkaista oli poistettu venttiilit, jotta pyörä uppoaisi paremmin suohon jälkiä jättämättä. Polkupyörän löytöpaikka sijaitsi syvällä metsässsä, useita satoja metrejä maantiestä. Tästä pääteltiin että pyörän piilottaja on tuntenut maaston hyvin. Löytöhetkellä vesi oli matalalla. Ihmetystä herätti se, miksei pyörää oltu löydetty aikasemmin, sillä suota oli aikaisemmin tutkittu metallinpaljastimella, mutta vesi oli sillon ollut korkealla. Toisaalta on myös mahdollista että pyörä oli upotettu suohon myöhemmin, sillä pyörän satula oli liian hyvässä kunnossa ollakseen lionnut suossa viikkoja.
Pyörän rungossa oli ruostetahroja, josta pääteltiin että sitä oli säilytetty ulkona ennen suohon upottamista. Pyörä oli muuten ehjä, lukuunottamatta oikealla puolella olevia hankaumia. Poliisit palauttivat pyörän Kyllikin vanhemmille, eikä sitä tutkittu kunnolla.

Ruumiin löytyminen 

Etsinnät olivat junnanneet paikoillaan jo jonkin aikaa, eikä mitään uutta ollut ilmaantunut. Etsijät päättivät kahlata alueen, missä Kyllikki luultavimmin katosi, kertaallen. Heti ensimmäinen etsintä johti tulokseen. Lauantaina 10.lokakuuta Valtteri Mäkelä nosti maasta mytyn, joka osottautui Kyllikki Saaren kengäksi. Kengän sisään oli sullottu miesten sukka ja Kyllikin kaulaliina. Kaulaliinasta löytyi hampaanjälkiä, josta pääteltiin että sitä oli käytetty suukapulana. Sukan omistaja ei koskaan selvinnyt.

Sunnuntaina 11. lokakuuta aamupäivällä Ilmari Hietaoja -niminen mies kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynoksaan, joka seisoi keskellä suomätästä parinkymmenen metrin päästä kengästä. Hietaoja kutsui paikalle etsintäketjussa olleen vierustoverinsa, ja toisen miehen tempaistessa männystä se irtosi maasta hänen käteensä. Oksan tyvipää oli teroitettu. Heti tämän jälkeen paikalla alkoi tuntua erittäin voimakas mädäntyneen haju. Kun multaa ja mättäitä oli poistettu etsintää johtaneen Isojoen nimismiehen Eino Sipilän johdolla, paljastui puolen metrin syvyydestä osittain maatuneena Kyllikki Saaren ruumis, jonka pään ja hartioiden ympärille oli kiedottu hänen oma päällystakkinsa. Tytön alaruumis oli paljas ja toinen rinta oli pois rintaliiveistä. Pitkälle edenneen lahoamisen vuoksi vainajan oikea käsi oli ranteesta poikki eikä sormista ja varpaista ollut enää mitään jäljellä. Näin jäi saamatta selville, oliko vainaja joutunut käymään kamppailua ennen kuolemaansa. Hautapaikka sijaitsi noin kahdensadan metrin päässä maantiestä. Paikalle hälytettiin välittömästi Vaasasta komisariot Jorma Koskela ja Axel Skogman sekä lääninlääkäri Onni Hokkanen, jotka saapuivat Isojoelle puolentoista tunnin kuluttua. Heidän saapumistaan odotettaessa hauta kaivettiin auki erittäin varovasti ja sen ympärille pystytettiin alkeellinen suoja-aitaus. Tieto ruumiin löytymisestä levisi kulovalkean tavoin, sadat autot tukkivat Isojoen ja Kauhajoen välisen maantien ja uteliasta yleisöä parveili paikalla jo ennen vainajan pois kuljettamista arviolta parituhatta henkeä.

Kyllikki Saaran hauta aidattuna ennen poliisin ja lääkärin saapumista

Oikeuslääketieteen professori Unto Uotila totesi ruumista tutkittuaan, että Saari oli saanut surmansa päähän osuneesta tylpän esineen iskusta, joka oli suunnattu kasvoihin ja murtanut nenä- ja poskiluut. Mahdollisena aseena ruumiinavauspöytäkirjassa mainitaan kepakko tai kivi. Uhria ei ollut ammuttu eikä myöskään mitään tukehtumiskuolemaan viittaavaa ilmennyt. Jälkiä mahdollisesta sukupuoliyhdynnästä ei löytynyt, mutta tämä ei sulje pois seksuaalirikoksen mahdollisuutta. Maatuneesta ruumiista ei pystytty myöskään selvittämään, oliko Kyllikki Saari vielä sukupuolisesti koskematon, mutta se selvisi, että hän ei ollut raskaana. Kaikkia ruumiinavauksessa ilmenneitä seikkoja ei julkistettu tutkinnallisista syistä.


Hautapaikka oli noin kahdensadan metrin päässä maantiestä ja matkaa polkupyörän löytöpaikkaan on siitä noin kilometri. Aiemmissa etsinnöissä kenkää ja männynoksaa ei oltu huomattu, joten epäillään, että ne olisi jätetty paikalle jälkeenpäin. Alueella oli istutettu metsää kesäkuun 1.–6. päivän aikana – pari viikkoa Saaren katoamisen jälkeen – eikä silloin havaittu mitään erikoista. Tutkimusten mukaan ruumis oli ollut jo mätänemistilassa, kun teroitettu oksa oli pystytetty haudalle ja se oli lävistänyt ruumiin vatsan. Hauta oli tehty taitavasti, turpeet oli leikattu päädyistä ja keskeltä ja käännetty takaisin haudan päälle. Tämän perusteella tutkijat päättelivät tekijän saaneen pioneerikoulutuksen. Helsingin yliopiston metsänhoitajan, tohtori Peitsa Mikolan tutkimusten mukaan haudalla ollutta männyntainta ei ollut katkaistu puun kasvukaudella eli kesäkuun alun ja elokuun puolivälin välisenä aikana vaan aikaisintaan loppukesällä. Ruumiin löytymistä seuranneiden päivien aikana paikan ympäristö tutkittiin erittäin huolellisesti ja 14. lokakuuta löydettiin vielä toinen kenkä. Männyn kantoa ei löydetty, joten taimi oli voitu tuoda paikalle miten kaukaa tahansa. Kyllikki Saarella mukana olleista tavaroista jäivät kateisiin rannekello, punaisesta kankaasta tehty kukkaro ja virsikirja.


Hautajaiset


Kyllikki Saari haudattiin sunnuntaina 25. lokakuuta 1953; hänen hautansa sijaitsee vastapäätä kirkon pääovea. Siunaustilaisuuteen Isojoen kirkolla osallistui ennätysmäärä surijoita, noin 25 000 ihmistä. Tämä oli yli neljä kertaa enemmän kuin Isojoen kunnan tuolloinen asukasluku. Lukuisat Saaren perheelle täysin tuntemattomat henkilöt ajattelivat surmattua ujoa ja vaatimatonta maalaistyttöä, josta hyvin harva oli tiennyt mitään ennen hänen katoamistaan, ikään kuin omana menetettynä tyttärenään. Suurta joukkoa osallistujista, joista osa oli tullut Isojoelle jo edellisenä päivänä jopa satojen kilometrien päästä, veti hautajaisiin kuitenkin pelkkä uteliaisuus, ja kirkonkylästä virtasi aamuvarhaisesta saakka katkeamaton ihmisten jono ruumiin löytöpaikalle. Paikalliset yrittäjät järjestivät kirkon ympäristöön lukuisia kenttäruokailuasemia, ja poikkeuksellisen yleisömäärän kerännyt tilaisuus houkutteli paikalle myös rihkamakauppiaita ja helppoheikkejä.


Sisälle kirkkoon pakkautui noin 3 000 ihmistä ja Kyllikin ruumiinsiunauksen toimitti Isojoen kirkkoherra Yrjö Ala-Opas. Tilaisuuteen osallistui myös Vaasan läänin maaherra Gunnar Ahlbäck, joka esitti vetoomuksen maltillisen ajattelutavan puolesta. Kyllikin isä Eino Saari kiitti lyhyesti läsnäolijoita myötätunnosta ja avusta hänen tyttärensä etsinnöissä. Kiusallisen välikohtauksen siunaustilaisuudessa aiheutti eräs alahärmäläinen liikemies, joka syytti puoli tuntia kestäneessä puheessaan viranomaisia saamattomuudesta ja rikollisten suojelemisesta ja vaati kuolemanrangaistuksen palauttamista käyttöön. Itse asiassa kyseinen puhe oli sisällöltään ja sävyltään samanlainen kuin tapauksen kirvoittamat sanomalehtien yleisönosastokirjoitukset – jopa muutamat pääkirjoitukset – olivat jo kuukausien ajan olleet, mutta miehen katsottiin valinneen väärän paikan ja tilaisuuden kostoa henkivän sanomansa julistamiseen varsinkin, kun hän käytti kansanomaisia voimasanoja. Hautajaisia seuranneiden toimittajien mukaan puheet myös kirkon ulkopuolelle jääneen yleisön joukossa olivat varsin huonosti hartaan surujuhlan tunnelmaan sopivia ja sen sävyisiä, että jos Kyllikin surmaaja olisi tavattu paikalta, aikakirjoihin olisi saatu merkitä Suomen historian ensimmäinen lynkkaus.


Hautajaispäivän iltana lähetettiin Yleisradiossa siunaustilaisuudessa taltioitu laaja jälkilähetys. Kokonaisuutena Kyllikki Saaren hautajaisista muodostui kaksijakoinen tilaisuus: toisaalta harras ja riipaiseva surujuhla, toisaalta paikkakunnalla ennen kokematon värikäs kansankokous. Järjestyksenpitoon kutsuttiin kaikki maakunnan käytettävissä olleet poliisivoimat ja yksinomaan erilaisia ajoneuvoja laskettiin Isojoen kirkonkylään ahtautuneen hautajaispäivänä toistatuhatta.

Kyllikki Saarta kannetaan autoon

Tutkimukset


Kyllikki Saaren tapauksen yhteydessä kuulusteltiin kaikkiaan tuhansia ihmisiä ja seurattiin lukuisia eri johtolankoja. Tutkimuksia johtivat komisariot Jorma Koskela ja Axel Skogman. Sisäasiainministeriön määräyksestä he saivat apuvoimia Uudenmaan läänin rikospoliisikeskuksesta. Ruumiin löytyessä tutkimuksiin liittyi vielä Helsingin rikospoliisin apulaispäällikkö Veikko Korkealehto. Koko Suomessa ennen kokemattomana operaationa tutkijat kuulustelivat kaikki pitäjän asukkaat talosta taloon kiertäen, ja näin saatiin melkoisen varmasti selvitetyksi, ettei Isojoella ollut ainuttakaan tapauksen silminnäkijää.

Tutkinnat ulottuivat jopa Ruotsiin, jonne oli muuttanut Kyllikin murhan jälkeen joitakin isojokelaisia. Turhat ilmiannot ja huhut vaikeuttivat tutkijoiden työtä. Surman selvittämiseen johtavista tiedoista luvattiin kaksi vihjepalkkiota, Isojoen kunnan (50 000 markkaa, vuoden 2005 rahassa 1350 euroa) ja Helsingin Sanomien (100 000 mk, vuoden 2005 rahassa 2700 euroa). ”Varmoiksi syyllisiksi” leimattuja oli paikkakuntalaisten tiedossa useita ja epäilysten kohde vaihteli sen mukaan, mitä lehtikirjoituksissa oli kerrottu tutkimusten kulloisistakin painopisteistä. Kireälle ilmapiirille kuvaavaa oli, että myös Isojoen nimismiehen pojasta tehtiin ilmianto, vaikka nimismiehellä ei edes ollut poikaa. Jopa tutkimuksia johtaneesta komisario Jorma Koskelasta tehtiin niin ikään ilmianto ja hänenkin alibinsa jouduttiin tarkistamaan.

Suurta lisäharmia viranomaisille tuottivat muutamat henkilöt, jotka tunnustivat murhanneensa Kyllikki Saaren ja jopa selostivat yksityiskohtaisesti, miten he olivat rikoksen tehneet. Tällaiset henkilöt osoittautuivat mielenterveysongelmista tai sairaalloisesta itsetehostusvietistä kärsineiksi, mutta usein vasta pitkien ja aikaa vieneiden tutkimusten jälkeen kävi selväksi, ettei heillä ollut koko tapauksen kanssa vähintäkään tekemistä. Myös eräät vangit väittivät saaneensa vankilan muurien sisään tietoja, jotka varmasti auttaisivat rikoksen selvittämisessä, mutta joita selostaakseen heidän oli päästävä käymään rikospaikalla – kuitenkin vain saadakseen ilmaisen huvimatkan. Oma lukunsa olivat lisäksi selvänäkijät, joiden monenkirjavista lausunnoista ei ollut tutkijoille mitään hyötyä.

Isojokilaiset keräsivät rahaa ja palkkasivat kaksi yksityisetsivää tutkimaan tapausta. Heistä ei ollut apua.

Automiesten lisäksi muun muassa vasenkätisten henkilöiden edesottamukset käytiin tarkoin läpi, koska suohaudan päällä ollut männynoksa oli teroitettu toisesta päästä puukolla vuolemalla ja vuolujäljestä pääteltiin tekijän olleen vasenkätinen.

Jutun tutkimukset tapahtumien polttopisteessä päättyivät helmikuun puolivälissä 1954, jolloin niin vieraspaikkakuntalaiset viranomaiset kuin helsinkiläiset yksityisetsivätkin lähtivät Isojoelta.

Poliisin epäilemiä syyllisiä


Kirkkoherra

Pitkään epäiltynä oli Kyllikki Saaren rippipappina toiminut Isojoen entinen virkaatekevä kirkkoherra (1952–1953), joka oli siirtynyt kolme viikkoa ennen murhaa Merikarvialle. Kyllikki Saari oli kirjoittanut kirkkoherralle kirjeen sielunhoidollisissa asioissa kolme päivää ennen kuolemaansa. Pappi joutui kolmeen eri kuulusteluun ensimmäisten joukossa. Hänellä oli kuitenkin vedenpitävä alibi, jonka oli antanut hänen tyttärensä ja kotiapulaisensa puoli vuotta Kyllikki Saaren murhan jälkeen. Heidän todistuksensa mukaansa hän oli ollut Merikarvialla murhailtana.

Kirkkoherran liikkeet selvitettiin tarkoin murhaillan ja -yön ajalta. Tutkimuksissa selvisi, että hän oli ollut illalla rovastin juhlissa, yöllä pappilassa ja aamulla kello kahdeksan pitämässä rippikoulua. Epäselväksi jäi vain 20 minuuttia, mutta tässä ajassa hän ei olisi ehtinyt Isojoelle, jonne oli Merikarvialta 60 kilometriä. Kirkkoherralla ei ollut ajokorttia eikä autoa.

Myöhemmin todettiin, että papilla oli sodan aikana kenttäpappina toimiessaan ollut naissuhteita, ja hänet oli erotettu lähetystyöstä Afrikassa, koska hänellä oli ollut suhde sairaanhoitajaan. Pappi oli lähennellyt usein nuoria naisia. Toimiessaan Kihniön kirkkoherrana 1955 hänellä oli suhde rippikoulutyttöön. Tapausta käsiteltiin 1956 Parkanon talvikäräjillä, jossa häntä vastaan nostettiin syyte alle 17-vuotiaaseen sekaantumisesta ja naineena kihlautumisesta.

Kirkkoherran ollessa pidätettynä poliisi oli suorittanut Merikarvialla lisää alibiin liittyviä tarkistuksia. Sitä aiemmin alibissa ollut n. 10 tunnin aukko juuri murhayön kohdalla oli kuroutunut umpeen. Uusi Suomi kirjoitti 29. helmikuuta 1956:

Kirkkoherra oli myöntänyt Hymy-lehden toimittajalle vuonna 1962, että hän tunsi Lellulaakson suon lähiympäristön.

Vaikka poliisin mielestä alibi oli varma, papin taustan vuoksi monet pitävät häntä murhaajana ja epäilevät alibia, joka on osin kotiapulaisen antama.


Entinen poliisi

Karijoella asunut 35-vuotias kahvilanpitäjä on ollut eräs Kyllikki Saaren murhan vahvimmista epäillyistä. Silminnäkijän havainnon mukaan hänen epäiltiin ajaneen autolla yhdessä erään toisen miehen kanssa Kauhajoelle johtaneella tiellä. Myöhemmin Kyllikin katoamispaikalla havaittiin auton kääntymisjälkiä ja ajolyhdyn sirpaleita. Kahden moottoripyöräilijän mukaan miehen autoa muistuttanut auto oli ollut pysähdyksissä Kauhajoen Karhunkankaalle johtaneen metsätien varressa samana iltana kun Kyllikki katosi. Kahvilanpitäjä oli entinen poliisi, joka oli erotettu virastaan huonojen elämäntapojensa vuoksi. Hänet tunnettiin hämäräperäisenä liikemiehenä. Kahvilanpitäjän pidätyksen jälkeen isojokelaiset uskoivat varman syyllisen olevan nyt telkien takana. Tapaus oli heidän mielestään jo viittä vaille selvitetty ja oli vain ajan kysymys, milloin mieheltä saataisiin puristetuksi tunnustus Kyllikin kohtalosta.

Kahvilanpitäjällä oli kuitenkin katoamisillalle alibi. Hänet tuntenut isojokinen autoilija oli nähnyt hänet ja erään porilaisen johtajan viettävän iltaa Kaupunginhotellissa Kristiinassa kello 22–24. Porilainen johtaja kertoi vieneensä miehen Karijoelle hänen tuttavansa kotiin, jossa mies oli kertomansa mukaan yöpynyt. Helsingin Sanomat kirjoitti laajasti entisen poliisin pidätyksestä ja kuvaili miehen kahvilaa ”häpeäpilkuksi”, jossa tarjoiltiin vieraille laitonta alkoholia.

Kun varmana syyllisenä pidetyt kahvilanpitäjä ja hänen apurinsa vapautettiin olivat heidän nimensä tulleet tutuiksi jo monien sanomalehtien palstoilta.
Kahvilanpitäjän auto oli tuotu autokorjaamolle Lapväärttiin 4. toukokuuta 1953 ja se oli ajokelpoinen vasta 30. toukokuuta. Kyllikki Saaren katoamisen aikaan auto oli siis vielä korjaamolla ilman renkaita ja akkua. Korjaamon omistaja kertoi olleensa kotona tuona iltana ja hän olisi kuullut, mikäli auto olisi otettu käyttöön ilman lupaa. Kahvilanpitäjä vapautettiin elokuun lopulla, mikä herätti isojokelaisten keskuudessa suurta tyrmistystä. Hänet pidätettiin jutun vuoksi myöhemmin uudelleen, mutta laskettiin senkin jälkeen vapaaksi. Komisario Skogman sanoi olevansa kahvilanpitäjän syyttömyydestä täysin vakuuttunut. Kahvilanpitäjä ja hänen toverinsa, joiden nimet olivat esiintyneet lehtien palstoilla useaan otteeseen, eivät kuitenkaan ryhtyneet oikeustoimiin maineensa puhdistamiseksi, vaikka heillä olisi ollut siihen lain takaama mahdollisuus.

Ojankaivaja

Pentti Kankaanpää, joka toimi 1970-luvun alussa poliisina Isojoella ja tutki Kyllikki Saaren murhaa työnsä ohella vuodesta 1972 alkaen, kertoi julkisuuteen vuonna 2002 poliisin epäilleen paikallista työmiestä murhaajaksi, mutta todisteet eivät olisi riittäneet oikeudessa.

Paikkakuntalainen 38-vuotias ojankaivaja, oli pitkään epäiltyjen listalla, mutta hänet jouduttiin vapauttamaan todisteiden riittämättömyyden vuoksi. Miehen pidätys jakoi mielipiteitä. Helsingin Sanomat kirjoitti 23. lokakuuta 1953 pidätyksestä: ”Pidätetyn äiti ja veli todistivat (työmiehen) puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. (Työmies) tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että (työmies) on syytön. ... Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska (työmiehen) ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan.” Miehen pidätyksestä uutisoivat laajalti myös Kaleva, Ilkka ja Vaasa-lehti. Ojankaivaja oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen ja kärsi sota-aikana ilmenneistä mielenterveysongelmista. Mies oli myös tirkistellyt eräitä tyttöjä saunan ikkunasta. Miehellä oli kuitenkin sukulaistensa antama alibi, jonka mukaan hän oli nukkunut omassa vuoteessaan voimakkaassa humalatilassa läpi murhayön.


Vapautetusta ojankaivajasta tuli kuitenkin jatkossa poliisien pääepäilty. Kuulusteluissa epäillyn puheet olivat sekavia. Kun epäiltyä kuulusteltiin, tämä lausui, ettei Kyllikki ole enää elossa, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetä. Sittemmin mies perui puheensa ja väitti, että hänet on ymmärretty väärin. Hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen ja myöhemmin Mustasaaren mielisairaalaan. Läänin rikospoliisin etsivät kävivät miestä siellä kuulustelemassa. Kuulustelu oli pakko keskeyttää, koska miehen käyttäytyminen muuttui sekavaksi ja lääkäri määräsi, ettei miestä voida siinä tilassa kuulustella. Vaikka epäiltyä ei voitu pitävästi yhdistää Kyllikki Saaren tapaukseen, häntä pidettiin pidätettynä vielä hoitoon passittamisen jälkeen.
Ojankaivaja asui silloin 1–2 kilometrin päässä murhan tekopaikasta. Poliisi epäili, että tekijän apuna jälkien peittelyssä ja haudan naamioinnissa olisi ollut tämän 37-vuotias lankomies. Avustajalla oli rikollinen tausta. Molemmat miehet tunsivat maaston erittäin hyvin, sillä heillä oli yhteinen ojatyömaa, joka sijaitsi 50 metrin päässä Kyllikin suohaudalta. Ojatyömaalla oli lapio, jota ilmeisesti käytettiin haudan kaivamiseen. Ojankaivajaa ja lankomiestä kuulusteltiin syksyllä 1953. Pian tämän tapauksen jälkeen lankomies muutti ensin Keski-Pohjanmaalle ja sen jälkeen Ruotsiin. Kumpikaan epäillyistä ei ollut elossa enää vuonna 1972.


Pentti Kankaanpään mukaan näitä kahta miestä vastaan oli vahvoja aihetodisteita.

Omia mietteitä


Olen lukenut paljon Kyllikistä esim lehdistä ja murha.info-foorumilta. Kaikkien tekstien perusteella sain mielikuvan mitä tapahtui ja oma mielipiteeni on että syyllinen on ojankaivaja ja hänen lankomies. Olen varma että tekijä saattoi toimia tappohetkellä yksin, mutta tarvitsi apua haudan kaivamiseen. Sekin on epäilyttävää, että he tunsivat molemmat maaston hyvin ja sattumoisin heidän työmaa oli ihan lähistöllä Kyllikin suohautaa.

Asun n. 2 tunnin ajomatkan päässä Kyllikin suohaudasta ja tarkoituksena onkin joskus tehdä roadtrip sinne. Aion samalla reissulla käydä myös Kyllikin oikealla haudalla, mutta eniten mua kiinnostaa tuo suohauta.

Kyllikki Saaren suohauta